Ulkona on liian värikästä. Nurmikko on jotain vihreän ja keltaisen välimuotoa, puut ruskeita, havupuut tummanvihreitä, tie harmaa, naapurin tie kuurasta valkoinen, sen seinät kellertävät ja katto punainen, ja taivas on jotain harmaanvioletinsinistä. Kuuluisi olla vain valkoista - jos taivasta ei lasketa.

Kynttilä palaa. Sen liekki oli vielä vähän aikaa sitten paljon suurempi, mutta nyt se on nätimpi. Toisin kuin itse kynttilä. Se on ihan halkeillut ja epämääräinen, mutta onneksi en kiinnitä siihen paljon huomiota. Kunhan nyt vain polttelen ja aina välillä huomaan, että se palaa siinä.

Vanhempani haluavat heittää pois tyynyn, jonka isäni mummo on kutonut, koska se on liian värikäs. "Tämän saa varmaan hävittää, kun Jenni-mummo on tämän tehnyt, eikä äiti halua tätä olohuoneeseen, kun tämä on liian värikäs." Sanoin, että se pitää säästää. En minäkään haluaisi, että lapsenlapseni kärräisi kaatopaikalle jotain minun tekemääni - mikäli onnistuisin tekemään jotain niin hyvin, että sitä ylipäätään säästettäisiin hetkinen. Sitä paitsi jos emme ostaisi uutta jokaisen vähänkin vääränlaisen esineen tilalle, minäkään en ehkä tuijottaisi ikkunasta ulos ja surisi sitä, ettei ole lunta.

Ei minun pitäisi saarnata tästä, kun en itse tee mitään sen suurempaa minkään eteen. Kaveri yrittää maanitella kasvissyöjäksi, mutten kyllä ymmärrä, mitä se ketään auttaa, eikä hän suostu selittämään menettämättä hermojaan. Toisaalta, turhaahan se olisi, sillä en minä lihaa jättäisi. Niin kuin en haluaisi jättää sitäkään vain parina jouluna toteuttamaani perinnettä joka ei ole perinne, että menisin aatoona luistelemaan läheiselle ulkojäälle ja kaatuisin tuhat kertaa, kun se olisi niin täynnä hiekkaa.

Mutta saimmehan me tänään tehdä heijauksia harkoissa.