En tiedä, miksi kirjoitan tämän. Olen halunnut tehdä blogistani sellaisen ei-niin-pohtivan ja epäsyvällisen, koska haluan lukea jälkeenpäin mieluummin sellaista. En voi lukea viisi vuotta vanhaa päiväkirjamerkintääni itkemättä, enkä halua blogistani samanlaista. Tuskin se muihin lukijoihin vaikuttaisi, mutta itsellenihän minä tätä kirjoitankin... ja silti haluaisin kertoa juuri siitä, mistä en kestä edes mainintaa sävähtämättä.

Pelkkä äännähdys riittää ja pääni tulvii täyteen muistoja, jotka haluaisin unohtaa, mutta jotka tulevat aina kulkemaan mukanani. Vain yksi äännähdys, joka ei edes muistuta sitä minkä saan siitä mieleeni. Ehkä olen vain liian herkkä. Ehkä minun pitäisi vain unohtaa, sillä eihän se ole iso asia. Ei se ollut edes silloin. Mutta liian iso minulle.

Olen kertonut kolmelle ihmiselle. Yksi ymmärsi, yksi ohitti ja yhdelle soitin kesken junamatkan. Seisoin silloin käytävässä; olimme yöjunassa. Seisoin siinä ja itkin, eikä hän varmaankaan ymmärtänyt mitään. Mutta hän heistä kolmesta ainoana on enää ystäväni. Ei sillä, että muiden lähtö olisi johtunut kertomastani.

Viimeksi kun mainitsin ohimennen jostakin, minulle naurettiin. Muistan, kuinka en saanut unta ja pyörin sängyssä ajatellen, peläten sen tapahtuvan uudestaan samana yönä. Ja kun aamulla en enää voinut olla hiljaa, sain palkinnoksi naurua. En syytä siitä ketään, eihän hän voinut ymmärtää. Mutta minä en myöskään voinut selittää. Olen aina ollut huono puhumaan. Jos kerron siitä, mainitsen sen vain kuin se ei merkitsisi minulle mitään. Mutta kyllä se merkitsee.

Vaikka ei sen varmaan pitäisi.