Ulkona on aivan älyttömän kaunis ilma. Aurinko paistaa häikäisevän kirkkaasti taivaalta, joka muuten on tasaisen siniharmaa raskaiden sadepilvien ansiosta. Puut ovat kietoutuneet oranssin, keltaisen ja vihreän välillä vaihtelevaan väriloistoon. Lehdet ovat märkiä ja kun auringonvalo osuu niihin, ne kimaltavat kirkkaammin kuin jalokivet. Lähes koko ajan jostain puusta on tippumassa vettä, ja aurinko valaisee senkin hohtavaksi. Ruoho maassa on säteilevän vihreää ja ruskean eri sävyjä kantavat lehdet tuovat ihanan vastakohdan sille. Ja kun aurinko osuu ruohoon, kimallusta näkyy taas. Maassa olevat lehdet näyttävät melkein ravunpyrstöiltä, ja vaaleanharmaa hiekkatie tuo vielä yhden, rauhoittavan ja tasapainottavan sävyn lisää maisemaan.

Ja minä istun koneella. No, ei se haittaa, koska ulkona ollessani vain kastuisin ja vilustuisin. Tekisin ehkä jotain sellaista, ettei minulle jäisi aikaa ihastella maisemia. Parempi siis näin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Jos olisin eilen päässyt koneelle katselemaan samoin kuin nyt, kuinka kaunista ulkona on, olisin varmaan hakannut koneeni säpäleiksi. Eilen ei nimittäin ollut mikään erityisen kiva päivä johtuen harkoistamme. Ohjelma meni niin huonosti, etten edes halua sanoa sitä tässä blogissa. Uusi luistelijamme pääsi ensimmäistä kertaa ohjelmaan, eikä tiennyt lainkaan, missä hänen paikkansa oli. Aina niin ihanat ja ajattelevaiset joukkuelaisemme eivät kuitenkaan voineet kertaakaan huutaa hänelle, missä hänen kuului olla. Jälkeenpäin vain valitettiin, kuinka tämä uusi luistelija sekoitti koko kuvion. Typerää.

Eikä siinä vielä kaikki. Joukkueellemme ollaan hommaamassa uutta takkia, ja saimme tänään sovittaa sitä. Tähän aivan kamalaan toppatakkiin kuuluu myös housut, joita en onneksi saanut sovittaa. Puvun piti olla musta, mutta se onkin harmaa ja siinä on kummallisia kuvioita. Se ei kyllä haittaa minua, toisin kuin se, että takin pienin koko on 34. Tämä koko menee sattumoisin valmentajallemme, varmaan lähes kaikille joukkuelaisillemme ja myös minulle. Minut raahattiin sinne sovittamaan takkia, koska olen joukkueemme pienin (mutten nuorin, hah). Tämä karmaiseva kolttu ulottui suurin piirtein polviini ja tunsin itseni lähinnä pingviiniksi se ylläni. Ja sellaisesta pitäisi maksaa!

Kaiken huippu on se, että valmentajamme on takin hankintaa suunnitellessamme sanonut, että sen pitäisi olla sellainen, jota voisimme pitää mahdollisen lopettamisen jälkeenkin. Nyt, kun eräs joukkuelaisemme otti sen esille, valmentaja sanoi vain, ettei käytössämme olevalla rahamäärällä voi saada sellaista takkia. Miksi hän sitten alun perin meni sanomaan niin? Enkä minä todellakaan kehtaa käyttää sitä takkia vapaaehtoisesti edes kisamatkoilla, saati sitten vapaa-ajalla. Entinen, pussimainen takkimallimmekin on parempi, ja me sentään ostamme uuden juuri siksi, että entinen takki on niin hirveä.

Onneksi ei ole vielä varmaa, pakotetaanko meidät ostamaan ne takit. Toisaalta vastassa ovat valmentaja + huoltajat ja luistelijat. Luistelijathan kuitenkin pitävät niitä takkeja (ja valmentaja, mutta hänelle se sopi toisin kuin meille), joten miksei meitä voitaisi kuunnella? Minähän en nimittäin siihen takkiin tuhlaa rahojani - tai edes vanhempieni rahoja.