Olipa kerran yö, jolloin minä nukuin. No hyvä on, niitä öitä on ollut erittäin monia, mutta tänä kyseisenä yönä näin unta, joka oli pelottava olematta kuitenkaan painajainen. Se oli ainoastaan kammottava.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olin koulussa, en suinkaan omassani, vaan kaiketi entisellä ala-asteellani. Ennen tätä unta, josta nyt aion kertoa, nimittäin tapahtui vaikka mitä sellaista, mitä en enää muista. Joten päätetään nyt, että olin siellä ala-asteella, ihan koulussa (sitä ennen olin siellä jotenkin muuten kuin koulussa, mutta se ei nyt ole ajankohtaista).

Entisessä koulussani oli luokka, joka muistutti hyvin paljon nykyistä englanninluokkaamme. Teimme luultavasti jotain koetta tai vastaavaa, sillä sen tehtyään sai lähteä. Lähdin viimeisten joukossa, mutta kuitenkin ajoissa. En kuitenkaan ehtinyt kuin nousta, kun kuulin kuulutuksen. Paikalla oli myös joitain kavereitani (kasvotonta massaa) joiden kanssa olimme yhtä mieltä siitä, että kuulutus oli täysin sekopäinen. Se meni jotenkin näin: "Koulussa ja sen ulkopuolella on nyt erittäin vaarallista liikkua. Pyydämme kaikkia jatkamaan oppitunteja normaalisti ja olemaan poistumatta luokista." Jostain syystä meitä nauratti tuo kuulutus kovasti, koska olimme lähteneet luokasta aikaisin juuri sen takia, että opettaja oli ollut vähän outo ja me levottomia, eikä hän ollut onnistunut pitämään meitä siellä kauemmin. Minä päätin heti mennä mahdollisimman nopeasti kotiin, koska tilanne kieltämättä kammotti minua hieman.

Ajoin pyörällä kotiini niin nopeasti kuin pääsin. Ilma oli synkkä ja hieman sumuinen, pimeä syysilta. Äiti odotti minua kotona, mutta jostain syystä minulle tuli joku juttu, jonka takia halusin lähteä pois kotoa. Kaiketi jossain siinä vaiheessa minä "nukuin" ja näin "unen", jossa erän puolituttuni tuli kadulla vastaan ja uhkasi tappaa minut. Myös joku toinen tyyppi – jota en enää muista – tuli tekemään jotain aika pelottavaa, mitä en sitäkään enää muista.

Äitini joka tapauksessa puolittain ajoi minut pois kotoa, joten minä otin taas pyöräni ja lähdin. Ajoin kovaa, kunnes näin erään puolituttuni Anun tulevan vastaan. Juuri tämän, kenestä olin nähnyt unta. Hän pysäytti minut, ja menin katsomaan, mitä hänellä oli asiaa. Vähän niin kuin siinä unessani, tajusin. Sitten tämä Anu tuli vielä lähemmäs ja se "uneni" toteutui.

"Minä tapan sinut", hän sanoi. Olin ihan paniikissa ja yritin lähteä karkuun, mutta Anu alkoi kuristaa minua. Löin häntä, potkaisin, hän löi ja potki takaisin. Hetken kuluttua, kun potkaisin häntä jälleen, hän tuntui antavan vähän periksi.

"En minä jaksa tapella enää", hän sanoi ja oli mitä ilmeisimmin väsynyt. Koska hän ei kuitenkaan irrottanut otettaan minusta, löin vielä pari kertaa lisää, kunnes pääsin irti. Sitten lähdin juoksemaan eteenpäin.

Seuraavaksi se toinen näkemäni "uni" toteutui. Harmittaa vain, kun en enää muista, mitä siinä tapahtui ja kenet tapasin. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun näin tämän tyypin, minä tajusin niiden "unieni" olleen totta. Pääsin tästä toisestakin tyypistä eroon (jotenkin se liittyi vaaleanpunaiseen, mutten kuollaksenikaan muista, miten).

Päästyäni eroon siitä toisesta tyypistä minä kävelin. Kulkemani tie oli pitkä, ja sen päässä oli määränpääni. Kai minä vain halusin pois kotoani, kun kuljin kohti sitä jotakin. Seuraavaksi tapasin Saaran.

Saara oli lähdössä ulkomaille, odotteli vain kyytiä tai jotain. Olin yhä aika järkyttynyt varsinkin siitä, että Anu oli yrittänyt tappaa minut, joten aloin heti tervehdysten jälkeen selittää Saaralle mitä minulle oli tapahtunut. Hän lupautui saattamaan minut bussipysäkille, jonne olin matkalla. Matkan aikana kerroin tarinani hänelle, ja Saara oli yhtä ihmeissään kuin minäkin. Olimme kuitenkin Outin talon kohdalla, joten hän sanoi: "Outi se tästä vielä puuttuisikin." Nyökkäsin. Se liittyi jotenkin siihen, että se tästä vielä puuttuisi, jos Outi alkaisi käyttäytyä omituisesti. Tiesin sen, vaikkei se ilmennytkään kovin selvästi Saaran sanoista.

Pääsimme pian perille teiden risteykseen, jossa pieni joukko oli jo kerääntynyt bussipysäkistä ilmoittavan kyltin ympärille. Ympärillä oli hyvin sakea sumu. Päädyimme Saaran kanssa Emman ja jonkun tyypin viereen. Kaikki odottivat kärsimättöminä bussin tuloa, me halusimme pois.

Saman tien, kun pääsin muodostamaamme rinkiin seisomaan, huomasin penkillä joidenkin kanssa istuvan Mian. Hän oli normaalin miamaisen näköinen ja etsiskeli parhaillaan laukustaan jotain. Selitimme Saaran kanssa (jonka ei äkkiä pitänytkään lähteä sinne ulkomaille…) Anusta, joka oli uhannut tappaa minut. Kaikki olivat aika järkyttyneitä ja ihmettelivät, että kuinka nyt joku Anu saattoi tehdä niin.

Suurin piirtein silloin minä heräsin. Huoneeni oli pimeä, ja vaikka uneni ei ollutkaan ollut mikään painajainen, halusin sen silti päättyvän hyvin. Mietin, kuinka typerä olin jätettyäni äidin yksin kotiin. Aloin kuvitella, kuinka bussi ajoi paikalle, mutta sitten tajusin, että bussiin meneminenhän olisi uhkarohkeaa. Ties kuka sitä kuljettaisi! Pian sen jälkeen nukahdin uudelleen, ja uneni jatkui muuttuen noin tuhat kertaa oudommaksi.

En tiedä, miten hyppäsin bussipysäkiltä kouluun vai hyppäsinkö edes, mutta seuraavaksi joka tapauksessa kuulin jälleen yhden rehtorin kuulutuksen. Hän kertoi, että niiden tapahtumien takia, joista olin itsekin päässyt osalliseksi, oli joku toinen kaupunginosa edellisen lisäksi siirretty kelmien vastuulle tai jotain vastaavaa. (Kelmithän ovat Harry Potterista James, Sirius, Remus ja Peter.) Seuraavaksi huomasin jo olevani kelmien mukana – tai yhtenä heistä, en tiedä – matkalla pyöräilemässä johonkin ihmeelliseen paikkaan. Siellä oli sitten joku toinen koulu, johon menimme, mutta ennen kuin ehdin kunnolla ymmärtää asian, heräsin ihan kunnolla ja olin kiitollinen siitä, että isä kahisutti sanomalehteään.

Minä innostuin näistä unista. Muistan nyt ainakin osittain monta unta, joista haluaisin selittää, mutten kuitenkaan viitsi selittää enää kuin yhdestä unesta, jonka näin pian tuon aiemmin selitetyn jälkeen. Ja tästä kerron sitten vain lyhyesti.

Pelkään kuollakseni hämähäkkejä. Ennen äitini pelkäsi lähes yhtä paljon kuin minä, mutta nykyään hän voi jo tappaa pienen hämähäkin (minä en kykene vielä siihenkään). Olimme siis äidin kanssa jossain huoneessa, ja minä siirsin jotain juttua – ei mitään muistikuvaa siitä, mikä se juttu oli. Esille tuli erittäin laaja ja erittäin pölyinen alue, jolla oli jättikokoinen möykky. Se olisi ollut varmaan kolme minun kämmentäni, paitsi että sillä oli pinta-alan lisäksi syvyyttä. Ja minusta näytti uhkaavasti siltä, että tämä hieman bilsankirjani pölypunkkikuvaa muistuttava olio liikkui. En kuitenkaan saanut sitä sanottua äidilleni, pidin vain tiiviisti möykkyä silmällä.

Yllättäen möykky jakautui kahtia. Siitä irtosi punainen, valtava hämähäkintapainen. Yritin kiljua, mutta suustani ei lähtenyt pienintäkään äännähdystä (se on kamala tunne, sama kuin silloin kun se Anu yritti edellisessä unessa tappaa minut). Se punainen hämähäkintapainen tuli uhkaavasti lähemmäs, kunnes äkkiä haihtui.