Katsoin tänään leirikouluvideon - olimme siis kuudennella luokalla leirikoulussa Nauvossa. Se oli aivan ihanaa katsottavaa, vaikka musiikit olikin laitettu tökerösti, olin todella pöhkön näköinen ja niin edelleen. Vielä, kun luin sen jälkeen entisten luokkalaistemme muuttamat laulunsanat, jotka lauloimme päättäjäisissä... En voi sanoa muuta kuin että on ikävä. Se oli niin ihanaa aikaa, olimme kaikki vielä niin pieniä ja viattomia, iloisia, ahkeria, joskus huonolla tuulella... Luokkahenkemme oli aivan mahtava. Toista on nykyisen luokkani kanssa, mutta voin silti sanoa jo nyt, että ikävä tulee heitäkin. Voi, miksi on oltava näin?

Okei, tässä vaiheessa minun tekisi mieleni alkaa kirjoittaa jotain syvällistä siitä, miksi on oltava ikävää. Mutta koska en halua kuitenkaan tehdä sitä, tyydyn vain valittelemaan, etten katsonut sitä videota ennen kuin kirjoitin tämänpäiväisen projektini - haasteesta tehdyn songficin, kaikissa pätkissä 150 sanaa. Siitä piti tulla angstia, mutta tuli kaikkea muuta. En ole tyytyväinen, en sitten laisinkaan...

Jotta saisin tästäkin blogimerkinnästä mahdollisimman sekavan, haluaisin ihmetellä, miksi niin monessa blogissa otsikot on kirjoitettu aina englanniksi. Minä vain en näe siinä mitään järkeä, mutta siihen saattaa olla selityksenä se, että satun olemaan henkeen ja vereen suomalainen. Ja huono englannissa. Ja huono keksimään otsikoita näille höpinöilleni.