*Vilkuttaa kesälle ja sille, että saa istua myöhäiseen yöhön asti koneella kirjoittamassa.*
Herääminen on minulle aina vaikeaa silloin, kun ei ole pakko herätä. Herätyskelloni soidessa tiedän, että minun on noustava juuri sillä sekunnilla ja osaan toimia ajatusteni mukaan. Mutta viikonloppuisin, kun ei ole mitään tietoa siitä, paljonko kello on sillä hetkellä kun aurinko alkaa tunkeutua verhojen läpi häiritsemään unta ja pää on hieman kipeä monen tunnin levon jäljiltä - silloin herääminen on aina vaikeaa. Tänäänkin pyörin ja mietin, että pitäisi varmasti herätä, sillä kellohan saattoi olla ties kuinka paljon, ja oli ehdittävä yleisöluisteluun. Ajatuksistani huolimatta minulla kesti muutama minuutti ja pari uudestaan unen saantia, kunnes viimein nousin ylös. Sen jälkeen marssin suoraan olohuoneeseen, jossa isäni istui tyhjän kahvikupin äärellä lukemassa lehteä. Olohuoneeseen minut veti radiosta soiva kappale: Vielä on kesää jäljellä.

Käpertyessäni sohvan nurkkaan kuuntelemaan sanoja, jotka olivat soineet viimekesän lopussa päässäni useamminkin, mietin sitä, miksen koskaan voi olla tyytyväinen kesääni. Useimmiten minusta tuntuu, etten ole ehtinyt tehdä mitään tarpeeksi. Mihin jäi se huoneen siivoaminen, lenkkien juokseminen, venytteleminen, monen kirjan lukeminen, kavereihin yhteyttä ottaminen? Mutta sitten mieleeni taas tuli, että mitä, jos ehtisinkin tehdä sen kaiken? Silloin minua epäilemättä kaduttaisi se, etten ole ehtinyt lomailla kunnolla lainkaan. Ihan vain olla, löhöillä riippumatossa, istua koneella ja syödä jäätelöä aina saman kaverin kanssa.

Jos en voi olla koskaan tyytyväinen siihen, mitä teen kesällä, miksi edes yritän? Kai minulla on pakko olla jatkuvasti joku tavoite, joka pitää minut liikkeellä. Jos en jatkuvasti ajattele, että voisin yrittää etsiä energiaani jostain vaikka siivoamalla viimeinkin hyönteistenraatoja täynnä olevan huoneeni tai kirjoittamalla kymmenen sivua päivässä ficciini, minä en yksinkertaisesti saa mitään aikaan.

Mitä sitten tein tänä kesänä? Jos joku kysyy tuon kysymyksen minulta, ensimmäisenä tulee mieleen, etten mitään. Mutta kun alan ajatella, tajua, että olenhan minä tehnyt vaikka mitä. Kävin kesätöissä, riparilla, luisteluleirillä, sukulaisillani. Olin enopuoleni ylioppilasjuhlissa, vanhempieni 20-vuotis hääpäiväjuhlissa, omissa rippijuhlissani ja isoisäni isän muistelujuhlissa. Kävin kaverini ja sukulaisteni kanssa Linnanmäellä ja uskalsin vihdoin mennä jo kauan pelkäämääni rakettiin. Olin telttailemassa metsän keskellä yhden yön, vaikka emme nukkuneetkaan teltassa, vaan taivasalla. Onnistuin saamaan ihoni ruskeammaksi kuin se on varmaan koskaan ollut, mikä ei sinänsä ole mikään riemun aihe. Ostis trampoliinin ja sain melkein spagaatin riparilla. Kirjoitin muutaman ficin ja aloitin Sielunvaelluksen peilin. Miksi minä siis oikein valitan?