Olin viime viikon - tai siis onhan tämä lauantaikin vielä sitä - tetissä päiväkodissa. Leikin ja pelasin sellaisten 4-5-vuotiaiden kanssa. Olivat kyllä suloisia. Nyt tulee vain ikävä. Yksikin sellainen poika, jolla oli siellä oma avustaja - se poika oli kyllä eskari, mutta ruokaillessa tapasin - hymyili aina kaikille eli myös minulle. Niin suloinen! Ja sitten kaikki sanoivat minua opeksi ja jos käskin heidän tehdä jotain, he tekivät. Se vaihe, jossa kaikki "aikuiset" ovat vielä aina oikeassa eikä heidän tekemisiään uskalla kyseenalaistaa. Lisäksi oli aivan mahtavaa, kun eräs älyttömän suloinen kaksivuotias osasi laskea melkein seitsemään. (Käväisin pienten puolella, missä kaverini oli koko viikon ajan.)

En selvästikään osaa kirjoittaa blogiini enää yhtään mitään. Harmillista, koska tähän on yleensä kiva kirjoittaa. Ehkä tämä en-ymmärrä-itsekään-miksen-osaa-rakentaa-kokonaista-lausetta -juttu johtuu vain aikaisesta kellonajasta ja siitä, että olen kuitenkin herännyt ennen puoli seitsemää. Vaikka olen kyllä mielestäni ihan pirteä.

Okei, taidan lopettaa tämän jutun suosiolla tähän. Sanottavaa olisi, mutten vain osaa/uskalla/voi/jaksa sanoa. Ei mahda mitään. Sitten vielä jos joku keksisi tuon otsikon puolestani...